Ei voi kuin ihailla Dahlin tapaa rakentaa monimutkainen palapeli. Alkuun lukija ei voi ymmärtää rikoksen tai mahdollisen rikoksen osajoukkoa eikä päähenkilön – kuka lieneekin – käytöstä, mutta kun palapelin vaikein osuus (sininen taivas) alkaa hahmottua keskustasta käsin (ei sileästä reunasta), peli loksahtaa edes jollekin mallille. Jokin pala tietysti jää yli, kuten aina.